Kimmeria on punainen

Vanhoissa White Dwarfin numeroissa tuppaa vain olemaan parhaat jutut. Viime päivien Tolkienistisen vyörytyksen jälkeen onkin aika tarjota jotain aivan päinvastaista, tämä valikoitu palanen on White Dwarf lehden numerosta 79 artikkelista Play It Again, Frodo.



Niille joiden kantti kestää voin suositella samasta aiheesta mutta täysin vakavissaan kirjoitettua leffa-arvostelua.

Lew Pulsipherin Moria

Vuosituhannen alussa Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta elokuvat olivat kuuminta kamaa ja niinä päivinä pystyi keskustelemaan haltioista ja puolituisista ihan kenen kanssa tahansa. Luulen että miehen Hobitti saa ihan saman aikaan nyt. Noihin vuosituhannen alkuaikoihin käsiini eksyi White Dwarf lehden numero 38 vuodelta 1983. Kuten blogini lukijat ainakin tietävät White Dwarf ei ollut aina se Games Workshopin figuuripeleihin keskittynyt julkaisu.

Tässä vanhassa lehdessä oli yksi äärimmäisen mielenkiintoinen artikkeli nimittäin Lewis Pulsipherin kirjoittama seikkailu Khazad Dûm eli siis Moria jossa kääpiöt kaivoivat liian syvälle ja herättivät Durinin Kauhun, pahan tulihengen vanhemmilta päiviltä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelaajat pääsevät ohjastamaan Sormuksen Saattuetta Morian läpi. Pulsipher oli valinnut Sormusten herran seikkailun aiheeksi koska kirja on monille tuttu niin sen esittämään fantasiamaailmaan ei ole vaikea päästä sisälle. Hän oli poiminut juuri tämän osuuden kirjasta koska se esittelee jännittävällä tavalla luolastojen koluamista. Pulsipherin motivaatio oli tutustuttaa uusia pelaajia AD&D:n ensimmäiseen laitokseen valmiiksi laadituilla hahmoilla ja yhdessä illassa pelattavalla skenaariolla. Eli skenaarion idea on koukuttaa uusia pelaajia dunkkuun hyödyntämällä populaarikulttuuria.

Skenaario on lyhyt, höystetty John Blanchen erinomaisella kuvituksella ja ohjeistus on aloittelijaystävälliseksi tehty. Luolaston tarkkaa kartoitusta ei esimerkiksi suositella vaan kehoitetaan että pelaajat piirtävät yksinkertaisen kartan jossa huoneet eivät ole mittakaavassa ja ne on yhdistetty vain viivoilla. Pelinjohtajan taas oletetaan olevan veteraani ja jos pelaajissa on konkareita joukossa annetaan heille hahmot joilla on eniten erikoiskykyjä. Kaikki valmishahmot ovat kokeneempia joten tyypillinen hieman latistava D&D-elämys siitä että käyt läpi matalan tason helvetin jossa tusina ensimmäistä hahmoasi kuolevat örkkien miekkoihin, kolmen metrin pudotuksiin tai paperihaavoihin vältetään kokonaan.

Mielenkiintoiseksi seikkailun tekevät myös Pulsipherin näkemykset ja tulkinnat. Siinä missä suurin osa roolipelaajista kuten allekirjoittanut itsekin kärsii lievästä putkinäöstä ja miettii sellaisia asioita kuten minkä tason velho Gandalf olisi on Pulsipherin Gandalf kahdeksannen tason temppeliritari (cleric). Kerrassaan nerokas tulkinta koska Gandalfin voimathan ovat jumalaista alkuperää ja tottahan toki hänellä pysyy myös Glamdring käsissä sanoivat säännöt mitä tahansa.

Pulsipherin kehittämä skenaario uusien pelaajien houkuttelemiseksi on mielestäni kerrassaan mainio. Sinänsä D&D:n ja Sormusten herran suhde on tosin historialtaan erikoinen. Haltiat, örkit ja puolituiset ovat aina olleet osa peliä mutta peli on jotain aivan muuta kuin Sormusten herran henkinen perillinen. Oikeastaan tyypillisellä pelisessiolla ja hahmojen motiiveilla seikkailla ei ole juuri mitään tekemistä Keski-Maan kirkasotsaisten sankarien kanssa. Gary Gygax ehti aikanaan kommentoida Tolkienin aineksien käyttöä pelissään markkinointiliikkeenä jolla oli tarkoitus houkutella kirjasarjan faneja vaikka itse inhosi kyseisiä opuksia ja todeta myös että hän "haluaisi kuristaa Frodon". Toisaalta hän teki aikanaan ihan itse päätöksen sisällyttää haltiat, entit ja pomppivat hoppelit peliinsä. Luulen että kyse oli jälkiviisaudesta sekä mahdollisista kaunoista Tolkienin perikuntaa kohtaan jotka ottivat ongelman mm. varhaisen D&D-pelin hobitti sanan käytöstä. Pulsipher hyödyntää omassa skenaariossaan mainiosti Tolkienilta pöllittyjä aineksia ja lopputuloksena on ihan toimiva luolastokomppaus.

Mietteitä Runequestista

Runequest on monelle suomalaiselle roolipelaajalle yhä se toinen suuri roolipeli ihan siitä syystä että siitä tuli suomennettu laitos aikanaan komeassa laatikossa. Olen aika ajoin herännyt miettimään peliä ja Gloranthan maailmaa. Olen muutaman tutun roolipelaajan kanssa tuuminut jopa kampanjan aloittamista mutta ongelmana on aikataulujen sovittaminen yhteen. Eilen selailin vanhoja White Dwarfeja ja silmiini pisti erikoinen mainos jolla kaupiteltiin Citadelin figuja.

Olen aina pitänyt Runequestia ja sen esittämää kampanjamaailmaa hyvin voimakkaasti eräänlaisena barbaarifantasiana jossa ryöstellään naapurikylien karjaa, vastustetaan pahan sivistyksen edustamaa Lunaarien imperiumia ja vedetään turpaan sen lähetystyöntekijöitä. Mainoksen peltipöksyiset ritarit herättivät kokonaan uuden aatoksen Gloranthasta nähtynä ritariromantiikan läpi jossa sankaroidaan urakalla kiiltävissä varuksissa kuin pyöreän pöydän ritarit ikään.

Tekijänoikeuksista

Olen viime aikoina ilokseni lukenut Russ Nicholsonin blogia, hänen kuvituksensa ovat minulle vanhastaan tuttuja Taistelupeli (Fighting Fantasy) kirjoista joita pelasin ahkerasti lapsena, myöhemmin olen vanhoja White Dwarf lehtiä penkoessa törmännyt myös miehen tuotoksiin ja olen myös huomannut että kaiken vanhan ollessa taas uutta on taiteilijan kuvituksille ollut kysyntää uudemmissakin peleissä. Häneltä on ilmestynyt lukemisen arvoinen kirjoitus The horror of it all... joka kuvaa mielenkiintoisella tavalla miten hyvin pystyviäkin nimekkäitä ammattilaisiakin kohdellaan roolipeli- ja pöytäpelibisneksessä.

Itse olen vain intoutunut harrastaja mutta olen valitettavasti törmännyt tähän oudoksuttavaan puoleen, hyvin pintapuolisesti ja ohimennen enkä todellakaan väitä että puhuisin minkäänlaisena asiantuntijana. Kerran puhuin eräälle ammatikseen kirjoittavalle tutulle joka on myös roolipeliharrastaja summista mitä pelitalot maksavat kirjoittajille ja hänen reaktionsa taisi olla osapuilleen "v*ttu mitä pa*skaa."

Esimerkkinä näistä lyhyistä kontakteista pelibisnekseen mainittakoon vaikka että kaikista oikeuksista ja omistuksesta vaaditaan luopumaan täydellisesti jo esimerkiksi pelkän tekstin lähettäessään ilman mitään korvausta, allekirjoitusta vaaditaan sopimuksiin joissa vaaditaan vastaavaa, palkkio luvataan tilittää vasta jos teksti päätetään joskus ikinä julkaista mutta se halutaan kaikkine oikeuksineen lopullisessa muodossa ennen sitä, eräs halusi jopa koko paperisotkun virallisen notaarin maksullisten vahvistusten kera materiaalista jota saatettaisiin ehkä käyttää tietenkin ilmaiseksi mutta vain jos lähetän toiselle puolelle palloa omalla kustannuksellani postitse paperilla nipun virallisia dokumentteja.

On kyllä poikkeuksiakin kuten eräs fanzine joka haluaa vain oikeudet painaa materiaalin mutta oikeudet tekstiin säilyvät kirjoittajalla ja lukuisat vapaan levityksen hippihenkiset yhteisöprojektit. Tuollaiset jutut ovat oma miellyttävä vastapainonsa pikkusieluiselle ja tympeälle rahastukselle jonka harjoittajat tuovat mieleen lähiostarilla varastettua autoradiota myyvän tyypin joka uskoo pääsevänsä käsiksi hyviin "masseihin" toisen omaisuudella.

Kotimainen skene tuntuu koostuvan suurimmalta osin omaa ammattilaisen laadulle tehtyä materiaaliaan ulos tuuppaavista väkevistä harrastajista joka miellyttää minua kovin, heidän tuotoksista maksaakin ihan mielellään.

Väijyjä portaikossa

Vanhoista White Dwarf lehdistä löytyy lähestulkoon aina joita omituista ja inspiroivaa. Viimeisin löytö on Porras Väijy, omituinen otus joka ropaa portaita ylös ja alas taukoamatta. (Olen aika varma että asuintalossani majailee sellainen IRL)

Jotkin vanhojen White Dwarfien otuksista ansaitsevat päästä uudelleen parrasvaloihin ja tämä on yksi niistä, otuksen voi sijoittaa satunnaisena vastaantulijana melkein mihin tahansa luolastoon ja itselleni tuli jo visioita ulottuvuuksien välisestä portaikoista joihin nämä otukset ovat yhteydessä maailman portaikkojen välityksellä.

Aarteita ja Ansoja

Selaillessani vanhoja White Dwarf lehtiä törmäsin kiehtovaan ilmoitukseen. Mainos lupasi oikeita seikkailuita oikeassa linnassa ja en voinut muuta kuin alkaa googlailemaan mistä ihmeestä tässä on ollut kyse.

Wikipediasta löytyi lisätietoja että kyseessä oli tosiaan oikea linna ja "ammattimaisesti" elämyspuistona toteutettu äfääri.

Treasure Trap

YouTubesta löytyi lisäksi äärimmäisen kiinnostava BBC:n raportti paikasta.



Treasure Trapisssa muinoin pyörinyt homma näyttää olleen ainakin hyvin hoidetun PR-puolensa johdosta helpommin lähestyttävää kuin se larppaaminen johan itse täällä pohjoisen perukoilla törmäsin aikanaan, joskin täytyy sanoa että että suhtaudun kummastuksella tuohon toiminnan bisnespuoleen. Tai sanotaan näin että täällä Pohjantähden alla nuorten organisoima toiminta ilman terveiden aikuisten joilla ei ole mitään todistettavaa läsnäoloa tuppasi harmillisesti noudattelemaan samoja lainalaisuuksia kuin nuorten välinen toiminta muutenkin. Boffaaminen oli kyllä eräässä valistumattomien mundisten ja tavallisten nuorten joukossa kivaa, vanhana ja lihavana en kyllä siihen puuhaan lähtisi nykyään.

Myyttisistä hirviöistä

Selaillessani White dwarf lehden numeroa 24 osui silmiini eräs myyttinen hirviö jota ei ole liiemmin D&D:ssä näkynyt. Olento on saavuttanut jonkinlaisen statuksen aiheesta käymissäni keskusteluissa esimerkkinä siitä kuinka myyttien käyttäminen lähteenä ei välttämättä johda yhtään sen kummempiin lopputuloksiin kuin pelinjohtajan oma mielikuvitus. Kyseinen olento on siis eräänlainen vasta-argumentti taipumuksella hakea jonkinlaista autenttista myyttisyyttä, mitä ikinä se lieneekään.

David Taylor on jo aikoinaan nähnyt pilke silmäkulmassa vaivan tämän Plinius vanhemman Naturalis historiasta ja Aberdeenin bestiaarista tutun olennon tuomisesta luolastonkaluajien tietoisuuteen.

Unohtuneita hirviöitä

Tutkiessani White dwarf lehden seikkailukokoelmaa The Best of White Dwarf Scenarios Volume II löytyi sen lopusta mielenkiintoinen listaus jonka olen liittänyt oheisena kuvana tähän viestiin.

Lukijaäänestyksen kymmenen parasta ja viisi huonoimmiksi äänestettyä eivät ole varhaisen 80-luvun jälkeen näkyneet missään versiossa D&D:tä sellaisina kuin ne White Dwarf lehdessä esiteltiin. Toisen ja viidennen sijan incubus ja unidemoni jotka ovat myös kyseisessä kokoelmassa mukana ovat oikeasti aika mielenkiintoisia. Kyklooppi on selkeä edeltäjä Warhammer Fantasyn fimireille ja ei ole mitään sukua D&D:n saman nimiselle jätille, joskin ihmettelen minkä takia otus on saanut neljännen sijan ja kummeksun hirviön taustatarinan outoja piirteitä kuten aikakauden pakkomiellettä humanoidilajeihin joilla ei ole omia naaraita jotka kaappaavat ihmisnaisia ja tappavat nämä kun lapsi on syntynyt. Sama outo kuvaus toistuu melkein sanasta sanaan liian monella hirviöllä että se olisi sattumaa.

Ei aina vanhassa vara parempi

White Dwarf lehti ei ole koko historiansa ajan ollut vain Games Workshopin omiin figuuripeleihin keskittynyt lehti. Aivan muinaisina aikoina kyseinen julkaisu keskittyi roolipeleihin ja siihen yhteen vanhimpaan. Humoristiseksi tarkoitetut artikkelit ja jutut ovat kautta aikain kuuluneet roolipelilehtiin, näin myös alkuaikoina. Laitan tähän blogiin skannatun kuvan White Dwarf lehden ensimmäisessä numerossa 1977 julkaistusta pervertikko hahmoluokasta. Erityistä mielenkiintoa tässä varhaisessa raapustuksessa herättivät tasojen tittelit mm. graffiti taiteilijat ovat jostain syystä pervertikkoja. Tämä hölmö vitsi todistaa tosin että yhden tempun ihmeeksi jäävät erikoiset hahmoluokat eivät ole uusi keksintö vaan jo 70-luvulta peräisin.