Valottomia Vankityrmiä

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia lyhytelokuvasta Dark Dungeons. Blogasin aikanaan Dark Dungeons nimisestä filmistä joka vääntää huumoria Jack T. Chickin ikävästä samaa nimeä kantavasta traktaatista.

Jack T. Chick julkaisi vuonna 1984 pahamaineisen sarjakuvavihkosen joka levitti karkeita valheita roolipelien yhteydestä satanismiin ja itsemurhiin. Olen itsekin omistanut kappaleen kyseistä traktaattia lukuisten muiden vastavien tavoin kunnes lopetin tuon hedelmättömän keräilyharrasteen ja heitin sen paperinkeräykseen muun vastaavan materiaalin keran. Tämä elokuva ei tue millään muotoa Chickiä, sen tekijätkin saivat häneltä oikeudet ilmeisesti ilmaiseksi antamalla itsestään kuvan samanlaisten näkemysten kannattajina.

Chickin kaltaisen vihapuheen levittäjän huijaaminen vaikka onkin pienimmästä päästä on silti epärehellistä ja aika kestämätön valinta. Huomioitava kuitenkin on että amerikkalaisen (ja kotimaisen) herätysliikemeiningin ja fundamentalismin halu nöyryyttää ja alistaa ihmisiä synnyttää katkeruutta ja takaisin iskemisenä pieni linssiin viilaaminen on kyllä lievimmästä määrin. Pitää muistaa että Chick on itse kuitenkin pahimman luokan valehtelija.

Olen ymmärtänyt että rapakon takana ei satanimisyytösten aikana ollut yhtään mukava olla roolipelaaja joten tämä 40-minuuttinen pätkä voi siellä olla varsin puhdistava kokemus katsoa. En onneksi jaa kulttuuritaustaa jonka takia Dark Dungeons kolahtaisi. Olen myös itse kuten kaikki jotka tuntevat minut lähemmin aika huumorintajuton tyyppi joten ei tule yllätyksenä että en nauranut koko 40 minuutin aikana kertaakaan.

Kyseinen filmi oli siis varsin vaivaannuttavaa katsottavaa. Ensimmäisenä syynä voin sanoa että ylinäyttelyn koulukunta jota filmissä harjoitetaan on samaa kuin Troma-filmeissa. Harmillisesti niille joilla heräsi toivo ja herahti vesi kielelle Troman mainitsemisesta täytyy sanoa että mitään mehukasta elokuvasta ei löydy, vain pelkkää naamanvääntelyä. Totta kai ylinäyttely on tehty tarkoituksella mutta se saa elokuvan tuntumaan melkein kaksi kertaa pidemmälle. Toisena syynä mainitsen että elokuvassa heitetään roolipelaajia kun ollaan niin mukaan vielä Cthulhu-mytologia joka vesittää touhun täysin. Ymmärrän toki että kyseessä on viittaus netissä pidempiä aikoja olleeseen Cthulhu-parodiaan Jack T. Chickin traktaatista mutta vitsi ei vain toimi. Aivan kuin elokuvan tekijät epäröisivät sanoa että ei ole mitään Saatanaa vetelemässä lankoja.

Aika kehno filmi, huomionarvoinen lähinnä siis asiayhteyden vuoksi.

Dark Dungeons

Jälleen kerran on ihmisten ilmoille päätymässä yksi humoristinen kuvaus roolipelaamisesta. Tämänkertainen pätkä pohjaa Jack T. Chickin kyseenalaiseen ja umpipöhköön traktaattiin joka ansaitseekin saada ivaa osakseen. En tiedä mikä mutta jokin näissä humoristisissa roolipelaamisen kuvauksissa vain tökkii ja jättää vaivaantuneeksi.




Lisätietoja elokuvasta löytyy täältä.

John Carter

Katselin eilen parin euron alekorista poimimani leffan John Carter. Elokuva pohjaa Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoihin joissa maan mies John Carter seikkailee naapuriplaneetalle sijoitetussa fantasiamaailmassa. Burroughsin Mars-kirjat ovat ihan ensimmäisiä fantasiakirjoja jotka olen lukenut ja niillä oli aikanaan lähtemätön vaikutus lukutottumuksiini. Elokuva on tosin eri viihteenlaji kuin kirjallisuus ja päätin yrittää ainakin katsoa John Carterin mahdollisimman vähillä ennakko-odotuksilla ja vaatimuksilla. Kirjojen kanssa elokuvalla ei ole ihan hirveästi tekemistä esimerkiksi juonen osalta mutta kyllä tämä selvästi sijoittuu Burroughsin Marsiin. Elokuva on hyvä tulkinta kirjojen esittämästä maailmasta ja mielestäni ainakin jossain määrin myös niiden hengestä. En usko että tämän parempaa elokuvaa Mars-kirjoista tulee.

Erityistä kiitosta ansaitsee kaikenlaisten ihmeellisten otusten taitava toteutus. Vihreät marsilaiset on neline käsineen kaikkineen animoitu varsin ilmeikkäästi tietotekniikalla ja koko filmi on muutenkin erittäin miellyttävän näköinen. Tykkäsin myös siitä miten punaiset ihmisenkaltaiset marsilaiset oli toteutettu vanhojen pulpkirjojen kansien tyyliin. Lienee varmaan sanomattakin selvää että toisin kuin Burroughsin kirjoissa myös Marsissa pidetään housut jalassa. Vaikka tästä yksityiskohdasta voisi kovemmalta fanilta tulla ankaraa noottia niin luulen että leffa toimii näin paremmin. Pidin myös modernisoinnista, alkuperäisteosten oudot rotujutut on jätetty pois, enkä nyt tarkoita vihreän miehen taakkaa. Mars-kirjoissa on väkevästi läsnä tietynlainen fyysisyys ja estoton kehon ja kauneuden palvonta, näiltä osin odotukset lunastetaan. Lynn Collins on kerrassaan kuumottava Dejah Thorisina ja luulen että Taylor Kitsch on John Carterina naisiin ja joihinkin miehiin vetoavaa sorttia. Vaikka tämä nyt on hirveän pinnallinen yksityiskohta nostaa esille eivät ne kirjatkaan mitään kauhean syvällisiä teoksia ole.

Kyseessä on aimo annos eskapistista viihdettä jossa riittää menoa ja meininkiä. Suosittelen tätä seikkailun, fantasian ja hömpän ystäville. Mielestäni John Carter on tämän vuosikymmenen paras fantasiaelokuva vaikka kyseessä on ilmeisesti aika parjattu pätkä. En suosittele tätä elokuvaa katsottavaksi jos kaipaat viihde-elokuvalta jotain muutakin kuin pelkkää pinnallista viihdettä. En suosittele tätä myöskään jos olet kovaa linjaa vetävä nörtti, tiedän että Burroughsilla on vähintään yhtä omistautuneita faneja kuin Howardilla ja Tolkienilla.

Elokuvista varastettavia ideoita

Koska kampanjat ovat kuivatelekalla ainakin vähän aikaan ei runosuoni oikein pulppua, niinpä olen kuluttanut aikaani laadukkaan elokuvataiteen parissa.

Elokuvassa Krull pääpahan linnoitus teleporttailee joka päivä uuteen sijaintiin, tässä voisi olla ajatusta fantasiakampanjaan, joka päivä heitetään nopilla (pituus, leveys) satunnainen numeroitu heksa missä linnake on sillä kertaa.

Vanhassa suosikissani Willow on kohtaus jossa päähenkilö yrittää hoidella amatöörivelhona lähestyvän peikon hengiltä mutta onnistuukin vain muuttamaan sen vihamielisestä apinamaisesta rääpiöstä kahden sinivalaan kokoiseksi kaksipäiseksi lohikäärmeeksi, tästä voisi kehittää jonkun velhontaitojen mokailutaulukon jossa tulokset vaihtelevat pelkästä epäonnistumisesta aina täydellisiin katastrofeihin. Mogaat tulipalloloitsun ja kuu halkeaa tms.

Sarjatulta & Lohikäärmeitä

Katselin viikolla Zack Snyderin toimintapätkää Sucker Punch ja eräs kohta teki kiistämättä vaikutuksen. Kyseisessä vauhdikkaassa kohtauksessa taistellaan lohikäärmettä vastaan pommikoneen konekivääreillä ja siitä lähtien on tehnyt mieli tehdä jotain yhtä pähkähullua roolipelissä. Ajatus genrejen sekoittamisesta ei ole mitenkään uusi, yksi varhaisimpia kirjoituksia aiheesta lienee Gary Gygaxin artikkeli Sturmgeschutz and Sorcery, or How Effective is a Panzerfaust against a Troll, Heinz? muinaisessa Strategic Review lehdessä. Paras hetki tälläiselle genrejen sekaisin vispaamiselle on varmaan täysin yllättäen ja keskeyttäen normaalien kuvioiden mukaisen fantasiamaailmassa patsastelun.