Vaskikirjat

Laadukkaalla spekulatiivisella fiktiolla ja roolipeleillä on yhteys, jo muinaiset Wisconsonilaiset kuten Gygax tiesivät sen laatiessaan Dungeons & Dragons roolipelin perään Liite N nimellä tunnetun listauksen suositeltavasta lukemistosta. Suomessa on yksi erityisen ansioitunut pienkustantamo joka on omistautunut genrekirjallisuuden julkaisemiseen eli siis fantasian, kauhun, scifin ja miekan & magian. Olen kirjoittanut aikanaan Vaskikirjat kustantamosta ja sen julkaisuista edellisessä blogissani, kaikki pelkkää hyvää.

Kaikille lienee selvää että roolipelit ammentavat merkittävän osan inspiraatioitaan olemassaolevasta populaarikulttuurista, eli muiden hyvistä ideoista. Tämän takia on ilmeistä miksi hyviä pienkustantamoita tarvitaan. Olen sosiaalisessa mediassa seurannut Vaskikirjojen päivityksiä ja ilmeisesti heidän viimeisin julkaisunsa Glen Cookin Musta komppania vaikka onkin kehuttu kaikissa lehtien arvosteluissa ei myy juuri yhtään. Tietäen kotimaisten roolipelaajien mieltymykset synkkään ja realismihakuiseen fantasiaan tämän luulisi myyvän kuumille kiville pelkästään heillekin. Ilmeisesti Musta komppania ei silti marssi yhtään minnekään.



Pistäkää kirjan hankkiminen edes harkintaan:
Vaskikirjat

Huhuja Lankhmarista

En ole sen yläpuolella etten julkaisisi netistä löytämiäni huhuja, uutisia tai kaupallisia tiedotteita, kunhan ne ovat vain tarpeeksi kiehtovia. Fritz Leiberin Lankhmariin sijoittuvat miekka & magia tarinat ovat kyseisen fantasiakirjallisuuden alalajin mallikkaimpia edustajia joten niistä tehtyjen roolipeliopusten pitäisi kiinnostaa melkein ketä tahansa. Voisin kuvitella että seikkailuihin ja vaarojen voittamiseen pohjaavan pelaamisen ystäville uutinen on noteeraamsien arvoinen.

Tarinoihin itseensä kannattaa tutustua, osa niistä on jopa ihan hiljan suomennettukin. Lankhmaristahan on tehty jo paljon roolipeliopuksia ja käsittääkseni myös Leiberin tarinoita julkaistiin aikanaan Dragon-lehdessäkin, uusien opusten ilmestyminen helposti saataville on vain hyvä uutinen. Toivoa sopii että tekijät ymmärtävät lähdemateriaalin päälle.

Pinnacle on kehittelemässä Savage Worlds systeemilleen Lankhmar kampanjaa:

Several New Settings on the Horizons!

Goodman Games on tekemässä Dungeon Crawl Classics säännöille Lankhmar seikkailuja:

Dungeon Crawl Classics Lankhmar

Viriconium

Olen silloin tällöin kirjoittanut lukemastani spekulatiivisesta fiktiosta tässä blogissa. Aivan hetki sitten kahlasin loppuun M. John Harrisonin paksun kokoelman Viriconium joka pitää sisällään saman nimiseen fantasiakaupunkiin sijoittuvia tai siihen liittyviä tarinoita. Voin suositella teosta eräänlaisena henkevämpänä, eteerisempänä ja modernimpana versiona Jack Vancen Iltaruskon maasta vaikka vertaus ei oikeastaan tee oikeutta kummallekaan mutta en parempaakaan luonnehdintaa keksi. Ensimmäinen Viriconiumin kirja The Pastel City on rakenteeltaan perinteinen fantasiakirja eeppisine käänteinen, sotivine armeijoineen, perimyskiistoineen ja huimapäisine sotureineen mutta maailma on mielenkiintoisen rappeutunut tieteisfantasia. Mieleeni tulee että esimerkiksi roolipeli Numenera on varmasti paljon velkaa vaikutteissa Harrisonille tai jollekin muulle kuolevan maan alagenren kirjoittajalle. Vähitellen useamman kirjan ja novellin kautta kerronta ja tarinat muuttuvat ja Harrison viljelee erilaisia tulkintoja kehittämästään maailmasta kuin kuin vastalauseena fantasiakirjoille joissa kehitellään uskottavia vaihtoehtomaailmoja tarkkoine lukkoon lyötyine yksityiskohtineen.

Viriconium on roolipelaajan perspektiivistä täynnä erittäin lainattavia ideoita, valomiekkoja, päälle puettavia mekaanisia luurankoja joiden avulla kääpiökin taistelee kuin jättiläinen, mekaanisia lintuja, säkenöiviä kristallirunkoisia ilmalaivoja, mekaanisia lintuja yms. joka koskettaa vain pintaa. Toisen kirjan A Storm of Wings ötökät voisi pudottaa mihin tahansa fantasiamaailmaan sellaisenaan uhkana joka jättää mielikuvituksellisuudessaan tyypillisten kuvioiden zombi- tai örkkilaumat varjoonsa. Novelli A Young Man's Journey To Viriconium olisi aivan loistava pohja modernille okkultiselle kauhuseikkailulle. Roolipelaajalle joka tahtoo virkistää mieltään ja saada uusia ideoita Viriconium on lukemistona parasta A-luokkaa.

Ihmisen poika

MIKE
POHJOLA
TULEE!
OLETKO
VALMIS?



Viime aikoina kirjablogeissa on tullut käytännöksi mainita mistä arvosteltavat kirjat ovat peräisin. Vaikka Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä ei ole kirjablogi niin kerrottakoon että muutamia viikkoja sitten hankin Kaivopihalta Rosebudin myyntipöydältä viiden euron hintaan Mike Pohjolan kirjan Ihmisen Poika. Samalla reissulla hankin myös Zombi-taistelijan oppaan jotta kaikki lukemisto ei olisi liian korkeaotsaista. Pohjolaa en myöskään henkilökohtaisesti tunne, hän on kyllä naamakirjakaverini ilmeisesti sen vuoksi että olen häntä vuosikymmeniä erinäisillä keskustelupalstoilla haukkunut, on se kumma miten maailma pyörii.

Ihmisen poika alkaa erikoisella maailmanuskontojen historiikilla joka pistää miettimään että mihin nyt tuli oikein tartuttua. Hätä ei ole tämännäköinen sillä prologin ohi kamppailtuaan lukija pääsee käsiksi jutun juoneen. Eikä johdantokaan ole mitenkään turha, sillä varsinkin fantastisen tunkiessa mukaan se selventää millaisissa kuvioissa on liikuttu jo alussa asti. Elämänkertakirjallisuutta muistuttava kertomus alkaa käydä läpi päähenkilön Juliuksen vaiheita syntymästä ja perhetaustoista lähtien. Omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävä Ihmisen poika ilmeisesti on kirjoitettu osin pohjaten kirjailijaan itseensä, arvatenkin tehokeinona tietynlaisen uskottavuuden saavuttamiseksi. Pikkuporvarillisen mutta äärimmäisen uskonnollisen perheen pojan Juliuksen kasvua kuvatessa liikutaan mielenkiintoisissa maisemissa.

Juliuksen elämää kuvataan kuin minkä tahansa hieman erilaisen ja ulkopuolelle jäävän lapsen ja nuoren perspektiivistä, mitä nyt hänellä on vain melkoisen messiaanisia käsityksiä itsestään. Liikunnantuntien valkkujen tyranniasta, Star Trekin katselusta ja alkeellisista videopeleistä hönkii myös väkevästi aikakausi. Nostalgiset tunnelmat voivat iskeä Taistelupelin ja Punaboksin tullessa mukaan Juliuksen tarinaan, tai joillekin larppikuvauksista mutta ei ole pelkästään kyse niistä. Roolipelit näyttelevät hyvin merkittävää osaa päähenkilön elämässä jonka vuoksi siitä ylipäätään tässä blogissa kirjoitan. Kyseessä on sukupolviromaani niille jotka ovat syntyneet 70- ja 80-luvun taitteessa, tässä on tallennettu palanen sitä maailmaa joka on sellaisenaan jo kadonnut eikä tule takaisin. Tietenkään ei kaikilla saman sukupolven ihmisillä ole samantapaisia kokemuksia lainkaan, eikä minullakaan ole juuri mitään yhteistä kirjan päähenkilön kanssa mutta ajankuva on hallussa. Voin kuvitella kuinka tämän tekstin täytyy kolahtaa vaikkapa 90-luvun larpeissa pyörineisiin.

Aikuisuuteen saakka Juliuksen elämää kuvattaessa tulee selväksi että kyseessä miehinen kasvukertomus. Juliuksessa on melkeinpä Mika Waltarin kirjojen päähenkilöistä muistuttavaa ajelehtijan vikaa. Toinen Waltarimainen piirre ovat naishahmot jotka ovat aika köykäisiä ja valitettavasti melkeinpä sekoittuvat toisiinsa.

Tekstiä ankkuroidaan aikakauteen tuon tuosta kuvaamalla isoja uutisia ja katastrofeja. Aina silloin tällöin paneudutaan kultinjohtajiin ja outoihin liikkeisiin Jim Jonesin poppoosta elämäntapaintiaaneihin. Kirjan käsittelemät teemat kuten ulkopuolisuuden tunne tai ihmisen suhde uskontoon ovat tosin ajattomia. Rohkenen esittää että Ihmisen poika on hyvää luettavaa myös nuoremmille joille sen kuvaama aikakausi ei välttämättä sano niin yhtään mitään.

Sanoisin että Ihmisen poika on erittäin suositeltava siitä yksinkertaisesta syystä että se on hauska tai siis erittäin viihdyttävä luettava. Samaa puurtamisen makua ei tule kun tartuttaessa muuhun kotimaiseen nykykirjallisuuteen oli se sitten kioskijännäriä tai palkitumpaa proosaa. Mistään hassujen juttujen ja remakoitten naurujen kirvoittajasta jossa joka sivu päättyy kaskuun tai sutkaukseen ei ole kyse vaan vienosta huumorintajusta joka sävyttää kaikkea. Täytyy tosin sanoa että naurussa oli pitelemistä Pohjolan kuvaillessa herätyskokousta jossa saarnaaja alkaessaan puhua kielillä lörpöttelee yhdellä maailman levinneimmistä keinotekoisista kielistä. Hyvä luettavaa kannesta kanteen.

Huviretki tienpientarelle

Kirjoitin aikanaan erääseen projektiin joka jumittaa limbuksessa seuraavaa kirjasuosituksiin.

Stalker: Huviretki tienpientarelle
(Пикник на обочине, Piknik na obotšine
Arkadi ja Boris Strugatski
Tieteiskirjallisuuden klassikko jossa muukalaisten vierailun jäljillä muodostuneella mystisellä vyöhykkeellä rikollinen alaluokka “stalkerit” etsii henkensä kaupalla muukalaisteknologiaa myytäväksi. Fantasiakampanjan arkkityypillisten seikkailijoiden voi miettiä olevan kirjan “stalkerien” kaltaisia tuntemattoman vaaroja uhmaavia epätoivoisia onnenonkijoita. Vyöhykkeen mielikuvituksellisista vaaroista saa myös fantasiamiljööseen mielenkiintoisia haasteita.

Stalker: Huviretki tienpientarelle on todellakin erittäin suositeltavaa lukemistoa roolipelaajille. Muihin kuin sankarillisiin fantasiaroolipelihin sillä on annettavaa. Ottaisin mallia sen tavasta rakentaa maailmaa kätketyllä syvyydellä, kaikella näyttää olevan juuri näkökentän ulkopuolella majaileva tai aivan kielen päällä oleva selitys, joka on tietenkin illuusiota, kulissien takana ei ole mitään. Toinen mitä ottaisin kirjasta oppina olisi arkisuus, kaikki kummallinen voi pistää maailmankirjat sekaisin mutta ihmiset elävät parhaansa mukaan kukin tavallaan "normaalia" elämää. Mutapaskassa ja synkistelyssä ei vellota keskenkasvuisesti. Kolmas mitä ottaisin kirjasta on tarkoituksettomuus ja ihmisen halu luoda maailmaan sellainen, ei ole tulossa mitään viimeistä yhteenottoa, suuren salaliiton paljastusta tai kosmista totuutta, asiat vain ovat miten ovat.

Strugatskien teosta sävyttää mielestäni siis inhimillisyys ja maanläheisyys jotka nekin voisivat olla josain roolipelissä jopa tavoittelemisen arvoisia. Andre Tarkovskin elokuva Stalker on mielestäni taas hieman toisenlainen elämys kuin kirja. Se ei jätä kysymyksiä avoimeksi ja oikeastaan uskovaisen ohjaajan mystisten näkemysten mukainen, sementtilohkareen käsityskyvyllä ja hienovaraisuudella toimineet sensuuriviranomaiset eivät vain ole ehkä tajunneet missä mennään tai sitten Tarkovskin status on suojellut häntä tuon elokuvan kohdalla.

Koposen Sami osallistui ihan hiljan sitten blogissani järjestämääni kilpailuun Pedonsammal nimisellä hirviöllä joka hänen omien sanojensa mukaan on Stalker-roolipelin innoittama.

Sitten annan kunnian sille, kenelle se kuuluu. Sain idean pedonsammaleeseen Ville Vuorelan Stalkerista; en äkkiselaamalla löytänyt, että se olisi ollut siellä valmiina. Suosittelen ehdottomasti kaikille D&D:n ystäville Stalkeria iltalukemisiksi. Vyöhyke-kappale on hirviösuunnittelun aarreaitta, eikä muukaan teksti aarteenetsijöistä jätä kylmäksi.

Samin suosittelemasta Stalker-roolipelistä löytyy tietoa suomeksi ja englanniksi sen julkaisijan Burger Gamesin eli Ville Vuorelan sivuilta.

Roolipeliblogosfäärissä leviää kulovalkean tavoin, tai jonkinlaisena innostuksena Strugatskien kirjaan pohjaava kollektiivinen kirjoittelutapahtuma From The Zones - A Community Project! Syyt ihmisten innostukseen ovat ymmärettävät, mutta...

En tiedä ovatko tyypit millään muotoa tietoisia Stalker-roolipelin olemassolosta, onko kukaan viitsinyt asiasta sanoa Vuorelalle? En tiedä mikä protokolla on hyvässä käytöksessä tälläisen suhteen mutta kirjoittamalla googleen "Stalker RPG" ensimmäinen linkki vie kauppaan joka myy Stalkerin englanninkielistä versiota. Uteliaana olen tietenkin vihtonut viestejä suuntaan ja toiseen neutraaliin ja toteavaan sävyyn, ehkä joku havahtuu. Parhaimmillaanhan tuosta kirjoitusprojektista voisi olla iloa kaikille.

Siitä en osaa sanoa että olisiko tuon kirjoitusprojektin järjestäjien syytä kysyä tai mainita mutta että eikö se olisi hyvä kuitenkin? Itseäni kummastuttaa että kun keskustellaan ja kirjoitetaan Strugatskien Stalkerin aineiston muuttamisesta roolipelimateriaaliksi missään ei näy ainuttakaan linkkiä tai mainintaa siitä virallisesta Boris Strugatskin luvalla julkaistusta roolipelistä, aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Vuorelahan teki aikanaan historiaa sillä että kysyi luvan peliinsä.

A Voyage to Arcturus

Luin jonkin aikaa sitten David Lindsayn vuoden 1920 kirjan A Voyage to Arcturus. Tähän minut innoitti Geoffrey McKinneyn kampanjamaailmassa Carcosa olleet viittaukset siihen. Nämä viittaukset olivat lähinnä Lindsayn kehittämät kaksi uutta väriä "ulfire" ja "jale" joille en nyt ole keksinyt vielä kunnon suomennoksia. Ehkä toisena yhdistävänä tekijänä voisi pitää sitä että molemmissa kuvataan uppo-outo toismaailma jollaiseen opukseen tarttuva tuskin on missään aikaisemmin törmännyt. A Voyage to Arcturus. ei ole sellainen kirja jollaista olisin muuten edes harkinnut lukevani.

Kirja alkaa spiritistisellä istunnolla jossa hölmösti nimetyt Nightspore, Maskull ja Krag tapaavat toisensa. He kohtaavat paikalle manatun apparaation joka päästetään hengestään sen kummempia selittelemättä. Kolmikko suuntaa hylätylle majakalle josta matka jatkuukin melkein muitta mutkitta kristallialuksissa Arcturuksen tähtijärjestelmään. Vieraan Tormancen planeetan pinnalla seuraamme armoitetun pölhökustaan Maskullin toikkarointia johon mahtuu paikallisten kanssa filosofisten ja syvällisten juttelua, uusien elimien kuten lonkeroiden tai telepaattisten aistimien kasvattamista ja satunnaisia murhia. Mehukkaimmat jutut lienivät kuvailut lonkeroelimellä toistensa hieromisesta, joskin tämä jätti syvästi vaivaantuneen olon siitä että edes avasin koko opuksen. Kyseinen kohtaus ei ole sitä mitä voisi kuvitella. Omassa syvällisyydessään vellovan gnostilaismystisen matkan planeetan pinnan halki jälkeen paljastuu että Nighspore ja Maskull ovat sama hemmo, tai hänen aspektinsa ja toisen on kuoltava. Lopussa lukijaa koetellaan suurilla paljastuksilla maailman rakenteesta eli demiurgin konseptilla joka tarjoillaan kuin se olisi maailman kovin paljastus. Eräänlainen gnostikkojen Narnia siis.

Kirjan lukemisesta teki edes jossain määrin siedettävää että Lindsay ei ole kirjoittanut sitä mitenkään kauhean sievistelevään sävyyn vaan kerronnan tapa muistuttaa halpaa pulppia ja seikkailutarinaa, tosin ilman sitä seikkailun tuntua. Opin läksynäni tästä lukuelämyksestä että varsin kamalista opuksistakin voi löytyä ryöstämisen arvoisia ideoita ja konsepteja kuten McKinney on tehnyt ja sen että täytyy alkaa soveltaa jotain esikarsintaa kirjallisuuden suhteen johon tartun.

Vielä kaneista ja muuta ajatuksen loikkaa

Kirjoitin viime vuonna Bunnies & Burrows roolipelistä jossa pelataan villikaniineja. Päätin verestää muistojani fantasiakirjallisuuden klassikosta eli Ruohometsän kansasta ja hankin piestyn lukukappaleen alkuperäiskielellä ja tein havainnon roolipelistä joka sen pohjalta on kirjoitettu. Bunnies & Burrows ei ole kauhean helposti ymmärretävissä jos ei ole lukenut Ruohometsän kansaa, sen jotkin omituisuudet kuten hahmoluokissa olevat seikkailevan kanin arkkityypit kuten mystisiä voimia käyttävät kani, pystyvä jokapaikan kani joka taitaa tekniikan ja tiedustelun tai hurmurikani joka keskittyy tarinankerrontaa eivät välttämättä aukea jos kirja ei ole tuttu. Koska peli on epävirallinen sovitus kirjasta niin siihen tarttuva ei välttämättä edes huomaa kuinka käsittämättömiltä jotkin jutut voivat vaikuttaa kirjaa lukemattomalle. Vähän sama kuin jostain löytäisi Star Trekkiä täysin tuntemattoman ihmisen ja näyttäisi hänelle Starships & Spacemen roolipelin. Osa sisällöstä menisi ohi ja lujaa.

Tämä herätti ajatuksen että kuinka paljon roolipeleistä on vaikeaselkoisia ilman tiettyä nörttikulttuurin perustietoa. Esimerkiksi D&D voi olla täysin käsittämätön ihmiselle joka ei ole lukenut yhtään fantasiakirjallisuutta ja vähintään yhtä käsittämätön sellaiselle joka on lukenut paljon mutta väärää sorttia. Toisaalta en myös ymmärrä roolipelaajien tiettyä ns. vanhoillisuutta mitä roolipelien maailmoihin tulee esimerkiksi joku Tékumel on kuulemma kauhean vaikea kampanjamaailma ja Ars Magica myöskin ja monella foorumeilla jotkut haikailevat perinteisen fantasian perään ja kirjoittavat jopa tulikivenkatkuisia tekstejä erikoisuudesta pelkän erikoisuuden vuoksi. Ymmärrän kyllä että kaikki eivät voi tykätä kaikesta, itse esimerkiksi siedän huonosti transhumanistista scifiä johon olen tutustunut lähinnä pysyäkseni kärryillä siitä missä genren valtavirta kulkee nykyään.

Jos jotakuta blogin lukijoista kiinnostaa lukea englanninkielinen pokkari Watership Down, niin voin pistää lukukappaleeni postissa tulemaan, kyseessä ei ole mikään harvinaisuus ja useimmat Helsingin divarit eivät sitä ottaisi vastaan huonon kunnon vuoksi edes ilmaiseksi, ota yhteyttä sähköpostilla osoitteeseen: mustonen piste jonas miukumauku gmail piste com

PÄIVITYS: kirja on löytänyt jo uuden lukijan.

Lohikäärmeenlyöjät

Kirjoitin jonkin aikaa sitten Ospreyn uudesta kirjasta joka näyttää olevan tehty erityisesti tietyn asiakasryhmän tarpeisiin. Olen nyt hankkinut kirjan ja tosiaan heti sen alussa mainitaankin Dungeons & Dragons yhtenä nykyjan lohikäärmeitä koskevan kiinnostuksen elvyttäjinä fantasiakirjallisuuden ohessa.

Ohut läpyskä käsittelee lohikäärmemyyttejä sellaisella yleisluonteisella ja helppolukuisella tavalla kuin esimerkiksi Tieteen Kuvalehti tai Historialehti. Mistään kauhean syvällisestä opuksesta ei siis ole kyse mutta en sellaista ollut hakemassakaan. Kaikkein parasta antia kirjassa ovat huolella tätä kirjaa varten tehdyt koko sivun kuvat jossa on tulkinta lohikäärmeestä ja lohikäärmeenlyöjä kuvattuna sen ajan varusteissa johon myytti tapahtumat ajoittaa. Nämä kuvat ovat erityisen antoisia ihastella roolipelaajan perspektiivistä. Kaikkein vanhimmissa roolipeleissä joihin olen tutustunut kuvituksissa varusteet oli esitetty jos ei nyt historiallisina niin ainakin uskottavina vaikka kuvatut tilanteet olivatkin fantastisia. Tämä varmaan selittyy sillä että varhaiset kuvittajat katsoivat mallia historiankirjoista. Nyt kuvittajien taso ja taidot ovat nousseet huimasti mutta aseet ja varusteet ovat usein melko ihmeellisen näköisiä viritelmiä.
Dragonslayers on ikään kuin katsaus myös sellaiseen myyttiseen fantasiamaailmaan jossa olisi vältetty jättimäisiä olkatoppauksia, ihmeellisiä pelkistä vöistä koostuvia asuja ja ketjubikinejä.

Sanoisin että tässä on kauniilla kuvituksella ryyditetty helpolukuinen opus ja ehdottomasti hankkimisen arvoinen jos sellaista arvostaa.

Puhdasta fanipalvelua

Osprey on kustantamona tunnettu yksityiskohtaisella ja tarkalla kuvituksella varustetuista sotilashistorian teoksistaan jotka on kirjoitettu maallikolle helposti ymmärrettävällä tavalla. Ospreyn läpyskät ovat useita vuosia vetäneet puoleensa sotapelien harrastajia, roolipelaajia, jopa joitain larppaajia ja muita poikkeavia arvatenkin juuri tuon helpon lähestyttävyyden johdosta. Ospreyllä on ollut useita vuosia teoksia jotka on suunnattu ihan suoratulena sotapelien harrastajille ja heidän kuvittajissaan on roolipelien parissakin töitä tehneitä tunnettuja ammattilaisia. Seuraava looginen askel on nyt otettu ja kustantamo on alkanut tarjoamaan materiaalia lähes suoraan haltiaprinsessoja ja ritareita vapaa-ajallaan leikkivälle osastolle. Itse olen ainakin ihan täpinöissäni Osprey Adventures sarjan Dragonslayers opuksesta. Mytologiaa tapaileva lähestymistapa miellyttää myös koska niihin aikoihin kun aloin pelailemaan roolipelejä ahmin myös kirjastosta kansantajuistettuja opuksia aihepiiristä joiden kuvituksissa (usein 1800-luvun maalauksissa) turskit hanut pistivät kärmeksiä nippuun ja pelastivat kallioon kahlittuja neitoja.

Quag Keep

Jonkin aikaa sitten sain Yhdysvalloista tulleen paketin mukana kappaleen Andre Nortonin fantasiaromaania Quag Keep. Alice Mary "Andre" Norton (1912-2005) on täällä pohjoisen tyrskyjen pieksimillä rannoilla ja synkissä metsämökeissä tuntemattomaksi jäänyt fantasia- ja tieteiskirjailija, rapakon takana hänet lasketaan käsittääkseni yhdeksi kyseisten genrejen menneen vuosisadan suuruuksista. Olen lukenut hänen Witch World kirjoistaan yhden ja ihan menevästä fantasiasta on kyse. Hän on mitä ilmeisimmin ollut yksi genrekirjallisuuden edelläkävijöistä sekä naiskirjailijana ja naishahmojen seikkailujen kuvaamisessa, häntä ennenkin toki on ollut muita mutta pitkän aikaa joukko on ollut sangen harvalukuinen ja ilmeisesti hän on inspiroinut useampaa sukupolvea häntä seuranneita fantasiakirjailijoita.

Quag Keep ei liity mitenkään Nortonin muuhun tuotantoon vaan erääseen peliin nimeltä Dungeons & Dragons. Kyseessä on ensimmäinen roolipelien pohjalta kirjoitettu fantasiaromaani ja alussa olevat kiitokset antavat ymmärtää että Gary Gygax on ollut kirjailijan avustajana aihetta koskien. Kirja sijoittuu nimellisesti Greyhawkin maailmaan Blackmoorin naapurissa mutta kyseessä on geneerinen D&D-maailma eli mistään Greyhawkin kaanonista ei ole kyse, jos joku moisesta yksityiskohdasta edes viitsii välittää.

Ensimmäisestä roolipelifiktiosta tekee mielenkiintoisen lukea sen idea, siinä missä useimmat roolipeleihin pohjaavat tuotokset vain sijoittuvat kampanjamaailmoihin ja ovat muuten tyypillistä fantasia-, kauhu- tai tieteislätinää on tämän keskiössä itse peli. Esimerkiksi ryhmittymiset ja monet muut pelilliset elementit jotka joku muu ohittaisi ovat ihan konkreettisia asioita pelimaailmassa joka peilaa kuinka omituisia ne fantasiaseikkailut joita pelipöydässä pelaamme ovat. Valitettevasti Norton ei kirjoittamansa perusteella ole välttämättä kauhean hyvin perillä siitä pelistä. Heti alussa seitsemän seikkailijaa pakotetaan suurelle maailmanpelastusretkelle kuin diktaattorin elkein peliä johtavan luolamestarin seikkailussa ja samat seikkailijat joutuvat hyvin pian suureksi hämmennyksekseen tekemisiin sen kanssa että ovat pelaajahahmoja. Suosittelen Quag Keepiä luettavaksi niille jotka ovat nuoruudessaan kahlanneet läpi Dragonlance kirjasarjaa tai Drizzt Do'Urdenin seikkailuja tai roolipelaajille jotka ovat kiinnostuneet harrasteensa historiasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. En ehkä lähtisi lukemaan jos ei ole valmiutta katsella kirjaa historiallisesta perspektiivistä tai edes kuriositeettinä.

Jack Vance ja Dungeons and Dragons

Jack Vancen Dying Earth on varmaan yksi merkittävimpiä kirjallisia vaikutteita Dungeons & Dragons roolipelin muovautumisessa. Miehen tuotanto on tullut mieleeni Anomalous Subsurface Enviroment kampanjaa peluuttaessani jota mm. Tuovisen Eero on luonnehtinut Dying Earth henkiseksi ja oikeassahan hän on.

Vaikutteet Dungeons & Dragons roolipelissä taas eivät rajoitu vain siihen aina mainittuun Vancilaiseen magiasysteemiin vain myös osin myös tyypillisen kampanjamaailman luonteeseen ja mielestäni seikkailujen eetokseen. Vancilainen magia on oikeasti vain pikkuruinen yksityiskohta. Tolkienin Sormusten Herran vaikutusta on mielestäni suurenneltu ja pelin lähestyminen kirkasotsaisten sankarien ja maailmaa uhkaavan pahan kamppailuna johtaa vain omituiseen ristiriitaan. Hahmot ovat ehkä sankareita, mutta veijaritarinoiden hengessä sekalaista seurakuntaa jonka joukkoon mahtuu monenlaista onnenonkijaa, kurkunleikkaajaa, haudanryöstäjää ja roistoa niin Sormusten Herran tyylisen sankarigloorian rakentaminen moisten tyyppien ympärille johtaa vain kyseenalaisiin lopputuloksiin. Hahmot joko tuntuvat silloin toivottomilta vässyköiltä verrattuna Gandalfeihin ja Aragorneihin tai tyypillinen D&D hahmojen aktiviteetti jossa joku vapautuu maallisesta vaelluksestaan ja heti perään kultarahoistaan vaikuttaa vain kieroutuneelta jos siitä väkisin tehdään joku hyvän ja pahan kosmisten voimien näytös.

Suosittelen jokaista roolipelien historiasta edes vähän kiinnostunutta lukemaan Dying Earth roolipelin sivustolta löytyvän edesmenneen Gary Gygaxin kirjoittaman artikkelin Jack Vance & The D&D Game.

Lisäksi suosittelen tietenkin lukemaan itsensä Jack Vancen tuotantoa ja varsinkin Dying Earth tarinoihin tutustumista, jos pidät esimerkiksi Miguel de Cervantesista ja Fritz Leiberistä et luultavasti tule pettymään.