maanantai 17. kesäkuuta 2013

A Voyage to Arcturus

Luin jonkin aikaa sitten David Lindsayn vuoden 1920 kirjan A Voyage to Arcturus. Tähän minut innoitti Geoffrey McKinneyn kampanjamaailmassa Carcosa olleet viittaukset siihen. Nämä viittaukset olivat lähinnä Lindsayn kehittämät kaksi uutta väriä "ulfire" ja "jale" joille en nyt ole keksinyt vielä kunnon suomennoksia. Ehkä toisena yhdistävänä tekijänä voisi pitää sitä että molemmissa kuvataan uppo-outo toismaailma jollaiseen opukseen tarttuva tuskin on missään aikaisemmin törmännyt. A Voyage to Arcturus. ei ole sellainen kirja jollaista olisin muuten edes harkinnut lukevani.

Kirja alkaa spiritistisellä istunnolla jossa hölmösti nimetyt Nightspore, Maskull ja Krag tapaavat toisensa. He kohtaavat paikalle manatun apparaation joka päästetään hengestään sen kummempia selittelemättä. Kolmikko suuntaa hylätylle majakalle josta matka jatkuukin melkein muitta mutkitta kristallialuksissa Arcturuksen tähtijärjestelmään. Vieraan Tormancen planeetan pinnalla seuraamme armoitetun pölhökustaan Maskullin toikkarointia johon mahtuu paikallisten kanssa filosofisten ja syvällisten juttelua, uusien elimien kuten lonkeroiden tai telepaattisten aistimien kasvattamista ja satunnaisia murhia. Mehukkaimmat jutut lienivät kuvailut lonkeroelimellä toistensa hieromisesta, joskin tämä jätti syvästi vaivaantuneen olon siitä että edes avasin koko opuksen. Kyseinen kohtaus ei ole sitä mitä voisi kuvitella. Omassa syvällisyydessään vellovan gnostilaismystisen matkan planeetan pinnan halki jälkeen paljastuu että Nighspore ja Maskull ovat sama hemmo, tai hänen aspektinsa ja toisen on kuoltava. Lopussa lukijaa koetellaan suurilla paljastuksilla maailman rakenteesta eli demiurgin konseptilla joka tarjoillaan kuin se olisi maailman kovin paljastus. Eräänlainen gnostikkojen Narnia siis.

Kirjan lukemisesta teki edes jossain määrin siedettävää että Lindsay ei ole kirjoittanut sitä mitenkään kauhean sievistelevään sävyyn vaan kerronnan tapa muistuttaa halpaa pulppia ja seikkailutarinaa, tosin ilman sitä seikkailun tuntua. Opin läksynäni tästä lukuelämyksestä että varsin kamalista opuksistakin voi löytyä ryöstämisen arvoisia ideoita ja konsepteja kuten McKinney on tehnyt ja sen että täytyy alkaa soveltaa jotain esikarsintaa kirjallisuuden suhteen johon tartun.

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista settiä. En ole kyseistä kirjaa lukenut mutta Carcosa tuli hommattua hetken mielijohteesta. Ei tosin mitään hajua miten tuota hyödyntäisin, muuten kuin satunnaisiin ideavarkauksiin.

    VastaaPoista
  2. Carcosa on itselläni myöskin päätynyt idealaariksi, opusta selailemalla irtoaa melkein aina jotain mielenkiintoista.
    Vähän kuin Lovecraftin muistiinpanokirjaa selailisi mutta pelilähdeteoksen muodossa:
    http://www.wired.com/beyond_the_beyond/2011/07/h-p-lovecrafts-commonplace-book/

    McKinney lienee niin ujo kampanjan taustoista että mihinkään hänen peliraportteihinsa Carcosasta ei ole tullut törmättyä. Toisaalta ehkä hyvä että mitään virallista tai vakiintunutta tulkintaa ei ole.

    Tietysti Carcosa on niin monitulkintainen että tuo tietty mysteerinomaisuus on ehdoton etu, jos Carcosaa lähtee peluttamaan niin värit ja sävy tulevat pakostakin omasta takaa.

    VastaaPoista
  3. Jep jep. Ja kyllähän kirjahyllyyn mahtuu aina yksi roolipeliopus, josta on vaikea muodostaa minkäänlaista kokonaisvaltaista käsitystä - ainakaan selailun perusteella.

    Plus että tuo on ihan puhtaasti esteettisin perustein hintansa väärti. Pelkästään kuvituksesta saa hyvät kiksit, kuten vaikkapa sivun 97 primordial onen kuvasta. Lisäksi perinteisen kirjan koko tekee tuosta myös "helpommin" luettavan.

    Lukaisin muuten Death Love Doomin, täytynee tosiaan miettiä hyvin tarkkaan peliporukka, jos tuota vielä joskus ehtii pelauttaa.

    VastaaPoista