lauantai 1. maaliskuuta 2014

Mihin olemme menossa

Koposen Samin pyynnöstä kirjoitan niukasti kotimaisesta skenestä. Hän on pyrkinyt aktivoimaan väkeä kirjoittamaan aiheesta ja toivottavasti pian roolipelaamista koskevassa blogosfäärissä onkin esillä erilaisten näkemysten laaja kirjo. En tiedä kuinka paljon sanottavaa minulla oikeasti voisi olla kotimaisen roolipeliskenen tilasta koska olen niin vähäisessä kontaktissa laajempaan kokonaisuuteen. Ehkä useimmat muutkin ovat erillään kelluvia osia jotka ovat tyytyväisiä jos oma viikonlopun peli oli onnistunut. Siitä minkälaisena ison skenen näen ja mihin suuntaan toivoisin sen kehittyvän minulla on joitakin näkemyksiä.

Skenen tilasta minulla ei ole hirvittävästi sanottavaa koska en voi yleistää suurinta osaa omista kokemuksistani ja joistan ennakkoluuloistani tiedon väärteiksi. Sanoisin myös että ikävyydet vääristävät näkökulmaa, ne jäävät linssin pinnalle killumaan ja peittävät sokean pisteen alle monia hyviä asioita vuosien ajaksi. Tietynlainen nokittelu ja toisille paikkansa näyttämisen kulttuuri on mielestäni yhä vaivaannuttava osa kotimaisesta skeneä, tämä voi johtua laajemmasta kulttuurillisesta painolastista eikä välttämättä vain tämän harrastepiirin nörttikulttuurista. Tietysti tästä nillityksestäni voi sanoa että eikö minulla ole oikeita huolia mutta oletan että jokainen ymmärtää että meillä kaikilla tai ainakin useimmilla on inhimillisiä muun elämän huolia joista tälläisissä yhteyksissä ei kirjoiteta.

En usko että ikävä ja halju asenne tule kuitenkaan aina olemaan normi ja luulen että se on ollut osa väistyvää trendiä jo pidempään. Uskon että tuokiokuva jota katson on hieman jäljessä todellisuudesta. Ehkä tsemppaamisen ja kannustuksen kulttuuri nousee tai vähintään lyttääminen ja nokittelu nähdään huonoa makua ja tahdittomuutta osoittavana. Ainakin näen skenessä todella paljon osallistuvaa ja pyyteetöntä porukkaa ja muutoinkin tiettyä kypsyyttä jota siellä ei ihan muutama vuosi sitten ollut.

Ei ole kyse ponnettomasta hymistelystä ja siitä että kaikkien pitäisi olla kaikkien kavereita vaan ihan siitä että ollaan ihmisiksi ymmärretään että muutkin ovat sellaisia. Tulevaisuus on mielestäni siis valoisa.


6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. En usko että tästä pystyn sen konkreettisemmin kirjoittamaan, mutta sanotaan ihan suoraan että 2000-luvun alusta nykypäivään ihmiset ovat jollain tapaa sisäistäneet että se että voit huitaista ei tarkoita että pitäisi.

      Poista
  2. Ai onko Sami pyytänyt kirjoittamaan niukasti, ettet varastaisi huomiota itsellesi? :D

    Tämmönen nokittelu, mistä puhut on aina vaarana kun joukko marginaalista itseään löytäviä nössöjä löytää pätemisen tarpeensa. Kukko se pitää olla tunkiollakin. Ainakin itse etsin jatkuvasti palvontaa ja ihailua, ja kun en sitä tarpeeksi saa, vika löytyy tietysti erityisesti niistä, jotka sitä saavat ihan väärin perustein. Ongelmasta ääneen puhuminen voi olla hyödyllistä, mutta eihän puhuminen tietenkään vielä mitään muuta. Varmaan tärkeintä olisi koettaa korjata omaa suhtautumistaan ja aktiivisesti yrittää paitsi tietysti kitkeä itsestä tälläinen peeloilu pois, ennenkaikkea suoda muille se oikeus ja hyväksyä ihmiset sellaisina kuin ne on - virheineen jne. Ei tarvitse olla kaveria, mutta ei tarvitse myöskään olla jatkuvasti matkalla taistelemaan pahaa vastaan, ellei nimenomaisesti viihdy Mordorissa.

    Tuo kuva muuten olisi sopinut hyvin Lohikäärmeliittoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Oma vastuuhan tässä kaikessa lienee suurin.

      Kuva on Keith Hendersonin piirtämä ja koristaa useampien painosten etulehtia E.R. Eddisonin fantasiaeeposta Worm Ouroboros. Pikkuvirkamiehen kirjoittama eepos joka on kaikkea sitä mistä Tolkienin Sormusten Herraa syytetään ja mitä se ei ole, ja on vielä muutaman vuosikymmenen vanhempi. Kirja on tarkoituksella wanhalla englannilla kirjoitettu väkivallan ja sodankäynnin miehisen kamppailun (ja painimisen) ylistyslaulu, korkeampien aatelin synnynnäistä ylemmyyttä korostava eepos jossa pienet ihmiset ovat vain sivuhuomioita jossa ei ole mitenkään moraalitonta että väkevät pilkkaavat epämuodostuneita. Lukukokemus oli pitkä, tuskastuttava ja jätti fiiliksen että olisi kahlannut läpi jonkinlaista kirjallista outsider-taidetta.

      Mielenkiintoiseksi tuon reliikin tekee se että kun katsoo sen fantasiamaailman karttaa, niin se näyttää hieman hölmöine paikannimineen sellaiselta miltä jonkun ensimmäinen kotitekoinen D&D-kamppiksen kartta.

      Mitä kuvittamiseen tulee niin täytyykin esitellä eräs löytö blogissani, se voi kiinnostaa 20-luvun taidetta enemmän.

      Poista
  3. Ei mitään syytä häpeillä omaa näkökulmaansa. Olen samaa mieltä siitä, että skene on pirstaleinen: jokainen istuu omalla näköalapaikallaan ja kertoo sieltä, mitä näkee. Tämä ei kuitenkaan tee yksittäistä näkökulmaa vähemmän arvokkaaksi, päinvastoin. Nimenomaan näitä yksittäisiä ääniä pitää kuunnella, koska niiden mosaiikista se kokonaisuus rakentuu. Mitä useampia ääniä, sitä vähemmän yksittäiselle äänelle tulee painoarvoa, mikä edelleen auttaa näkemään laajemmalle.

    Minua kiinnostaisi kuulla laajemmin tästä "nokittelun ja paikan näyttämisen kulttuurista". Missä olet siihen törmännyt? Kuten sanottu, tulin itse skeneen vakavasti vasta 2000-luvun puolivälissä, joten en oikein tunnista tilanteen parantumista 2000-luvun alkua edeltäviin aikoihin.

    Itse ajattelen, että nokittelua on liikkeellä aina, kun joku löytää oman totuutensa roolipelaamisesta ja haluaa saada muut saman projektin taakse. Silloinhan se ärsyttää, kun muut tekevät jotain muuta ja saattavat vielä saada suosiotakin. Tähän liittynee sellainen nollasummapeliajattelu, että skeneen mahtuu vain yksi suuri ajatus tai pelitapa. Tästä on mielestäni viime vuosina kasvettu ulos, kun on tajuttu, että itse asiassa aika harva on fakkiutunut vain yhteen ainoaan pelitapaan. Minä ainakin pelaan ihan sujuvasti indie-pelejä, OSR:aa ja perinteisiä seikkailupelejä tilanteen mukaan.

    Toinen tilanne, jossa nokittelua mielestäni tapahtuu, on maksullisten palvelujen kohdalla. Tyypillisestihän ihmiset haluavat sijoittaa rahansa vain arvokkaaksi kokemiinsa asioihin, joten jos palvelu ei täytä omia kriteereitä, ollaan heti naama mutrussa. Tällaista olin havaitsevinani mm. Roolipelaajan ja Myrskyn sankarien kohdalla. Näissä valittaminen on minusta oikeutetumpaa: suostun maksamaan vain tietynlaisesta sisällöstä ja jos en sitä saa, lopetan tukeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma tuossa maksetussa sisällössä silloin se että se kritiikki kohdistetaan äärimmäisen henkilökohtaisesti esimerkiksi johonkin tyyppiin joka ei ole saanut mitään maksua tai korvausta.

      Kaikein naurettavin esimerkki noiden kahden lisäksi on Ropeconin pääsymaksun näkeminen jonain saakelin huvipuiston rannekkeena jolla on ostettu viihtymistä ja elämyksiä koko rahalla.

      Poista