Ihmisen poika

MIKE
POHJOLA
TULEE!
OLETKO
VALMIS?



Viime aikoina kirjablogeissa on tullut käytännöksi mainita mistä arvosteltavat kirjat ovat peräisin. Vaikka Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä ei ole kirjablogi niin kerrottakoon että muutamia viikkoja sitten hankin Kaivopihalta Rosebudin myyntipöydältä viiden euron hintaan Mike Pohjolan kirjan Ihmisen Poika. Samalla reissulla hankin myös Zombi-taistelijan oppaan jotta kaikki lukemisto ei olisi liian korkeaotsaista. Pohjolaa en myöskään henkilökohtaisesti tunne, hän on kyllä naamakirjakaverini ilmeisesti sen vuoksi että olen häntä vuosikymmeniä erinäisillä keskustelupalstoilla haukkunut, on se kumma miten maailma pyörii.

Ihmisen poika alkaa erikoisella maailmanuskontojen historiikilla joka pistää miettimään että mihin nyt tuli oikein tartuttua. Hätä ei ole tämännäköinen sillä prologin ohi kamppailtuaan lukija pääsee käsiksi jutun juoneen. Eikä johdantokaan ole mitenkään turha, sillä varsinkin fantastisen tunkiessa mukaan se selventää millaisissa kuvioissa on liikuttu jo alussa asti. Elämänkertakirjallisuutta muistuttava kertomus alkaa käydä läpi päähenkilön Juliuksen vaiheita syntymästä ja perhetaustoista lähtien. Omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävä Ihmisen poika ilmeisesti on kirjoitettu osin pohjaten kirjailijaan itseensä, arvatenkin tehokeinona tietynlaisen uskottavuuden saavuttamiseksi. Pikkuporvarillisen mutta äärimmäisen uskonnollisen perheen pojan Juliuksen kasvua kuvatessa liikutaan mielenkiintoisissa maisemissa.

Juliuksen elämää kuvataan kuin minkä tahansa hieman erilaisen ja ulkopuolelle jäävän lapsen ja nuoren perspektiivistä, mitä nyt hänellä on vain melkoisen messiaanisia käsityksiä itsestään. Liikunnantuntien valkkujen tyranniasta, Star Trekin katselusta ja alkeellisista videopeleistä hönkii myös väkevästi aikakausi. Nostalgiset tunnelmat voivat iskeä Taistelupelin ja Punaboksin tullessa mukaan Juliuksen tarinaan, tai joillekin larppikuvauksista mutta ei ole pelkästään kyse niistä. Roolipelit näyttelevät hyvin merkittävää osaa päähenkilön elämässä jonka vuoksi siitä ylipäätään tässä blogissa kirjoitan. Kyseessä on sukupolviromaani niille jotka ovat syntyneet 70- ja 80-luvun taitteessa, tässä on tallennettu palanen sitä maailmaa joka on sellaisenaan jo kadonnut eikä tule takaisin. Tietenkään ei kaikilla saman sukupolven ihmisillä ole samantapaisia kokemuksia lainkaan, eikä minullakaan ole juuri mitään yhteistä kirjan päähenkilön kanssa mutta ajankuva on hallussa. Voin kuvitella kuinka tämän tekstin täytyy kolahtaa vaikkapa 90-luvun larpeissa pyörineisiin.

Aikuisuuteen saakka Juliuksen elämää kuvattaessa tulee selväksi että kyseessä miehinen kasvukertomus. Juliuksessa on melkeinpä Mika Waltarin kirjojen päähenkilöistä muistuttavaa ajelehtijan vikaa. Toinen Waltarimainen piirre ovat naishahmot jotka ovat aika köykäisiä ja valitettavasti melkeinpä sekoittuvat toisiinsa.

Tekstiä ankkuroidaan aikakauteen tuon tuosta kuvaamalla isoja uutisia ja katastrofeja. Aina silloin tällöin paneudutaan kultinjohtajiin ja outoihin liikkeisiin Jim Jonesin poppoosta elämäntapaintiaaneihin. Kirjan käsittelemät teemat kuten ulkopuolisuuden tunne tai ihmisen suhde uskontoon ovat tosin ajattomia. Rohkenen esittää että Ihmisen poika on hyvää luettavaa myös nuoremmille joille sen kuvaama aikakausi ei välttämättä sano niin yhtään mitään.

Sanoisin että Ihmisen poika on erittäin suositeltava siitä yksinkertaisesta syystä että se on hauska tai siis erittäin viihdyttävä luettava. Samaa puurtamisen makua ei tule kun tartuttaessa muuhun kotimaiseen nykykirjallisuuteen oli se sitten kioskijännäriä tai palkitumpaa proosaa. Mistään hassujen juttujen ja remakoitten naurujen kirvoittajasta jossa joka sivu päättyy kaskuun tai sutkaukseen ei ole kyse vaan vienosta huumorintajusta joka sävyttää kaikkea. Täytyy tosin sanoa että naurussa oli pitelemistä Pohjolan kuvaillessa herätyskokousta jossa saarnaaja alkaessaan puhua kielillä lörpöttelee yhdellä maailman levinneimmistä keinotekoisista kielistä. Hyvä luettavaa kannesta kanteen.