Death Love Doom

Death Love Doom päästettiin ihmisten ilmoille tämän vuoden Ropeconissa ja yksi ensimmäisiä asioita joita tein saapuessani paikalle oli varmistaa vaivaisella kuudella eurolla että yksi kappale päätyy käsiini, en peittele sitä että olen miehen seikkailujen fani.

Tämä arvio on kirjoitettu tästä James Edward Raggi IV:n uusimmasta seikkailusta pelaamatta sitä joten melkein kaikkeen jota kirjoitan on syytä suhtautua äärimmäisellä varautuneisuudella. En arvostelisi mitään mielellään pelaamatta mutta voi olla että sisällön johdosta tämä seikkailu ei osallani näe pelipöytää vaan jää kokoelmani erikoisuudeksi, harkintani siitä mikä on henkilökohtaisesti liikaa on vielä kesken ja koska en pelaa yksin on syytä konsultoida myös muita kuin pamauttaa sitä yllätyksenä pelipöytään. Palaan aiheeseen peliraportin merkeissä kun joskus saan otettua ja pelattua sen.

Ohuen irtonaisen pahvikannen sisäpuolella on pieni 20-sivuinen vihkonen ja kannen sisäpuolella seikkailussa tarvittavat kartat. Miehen aikaisempaan seikkailutuotantoon verrattuna ulkoasu on huomattavan tyylikäs ja taitto erityisen selkeä. Pelissä syvennetään Raggin Duvan'Ku mytologiaa joka tuo mieleeni että näkisin mielelläni yhtä kauniisti ja tyylikkäästi tehdyn uusintapainoksen Raggin modernista klassikosta Death Frost Doom. Kartat ovat selkeitä ja ristiriitaisesti steriilin oloinen mutta veripalttua tarjoileva kuvitus toimii esittäessään kauheuksia. Tämä seikkailu muuten on ansainnut Raggin sen takakanteen pistämän K18-lätkän, vaikka kyseessä olisi vain mainoskikka niin se myös on totta, ei tämä ole nuoremmille ja hyvä lukija älä vedä tätä seikkailua siis kentti- ja puolituisosastolle.

Esipuheessaan Raggi kirjoittaa rakkaudesta ja oman elämänsä myrskyisistä vaiheista, tämä vaikuttaa hieman siihen miten seikkailua tarkastelee kokonaisuutena. Hieman samaan tapaan kuin jos olet katsonut Dario tai Asia Argenton haastatteluja ei heidän elokuviaan voi katsoa ihan samoin silmin kuin aiemmin. Tarkemmin kun mietin tässä on jotain samaa kuin äärimmäisen raaoissa Italialaisissa Giallo filmeissä, sitä samaa vinksahtanutta ja perverssiä otetta. Elokuvavertauksia jatkaakseni Raggi tosin on lähempänä Fulcia kuin Argentoa, eli siis ehkä enemmän läträyksen puolella kuin vaikkapa esteetikko D. Argento.

Seikkailu sijoittuu Lontoon laitamille vuonna 1625, historiallisen miljöön käyttämisestä huolimatta seikkailussa on pikkunäppäriä viittauksia miehen aikaisempiin seikkailuihin. Nuo viittaukset eivät sinänsä haittaa ja osoittavat asenteellaan että kyseessä on kuitenkin ihan oikeasti pelattavaksi tehty seikkailu eikä minkään mahtipontisen maestron roolipelitaideteos.

Koko homman idea on pähkinänkuoressa se että seikkailijat ovat rikollista alaluokkaa ja paikallinen äärimmäisen äveriäs siirtomaatavaran kauppias ei ole näkynyt konttorillaan ja hänen kartanonsa on pimeänä. Jotain lienee tapahtunut ja ennen kuin viranomaiset ehtivät tutkia olisi tuotteliaan asuntomurron paikka. Perinteisillä linjoilla liikkeelle lähtevä aloitus jossa ei mielestäni ole mitään vikaa.

Paikan päällä kaikki onkin kaikki sitten mennyt urakalla päin helvettiä, Clive Barkerin kenobiittien kolttoset tulevat mystisiä artifakteja myöten mieleen siitä mitä kauppiaalle perheineen on tehty ja Cronenbergiläinen kehon turmeluun pohjaava kauhu vedetään tappiin. Vastenmielisyyksiä viljellään runsain mitoin ja voi olla että monelle ne eivät vain toimi. En tarkoita järkkymistä sisällöstä vaan sitä että kokonaisuus voi vaikuttaa mauttomalta. Koska kyseessä on kauhuseikkailu paras tapa selviytyä voi jossain vaiheessa olla se että ottaa jalat alleen koska mitään pakotetta sankarointiin ei ole. Haastetaso on sellainen että suora toiminta ei vain ole kannattavaa.

Enempää ei seikkailusta voi sanoa sitä pelaamatta joskin muutaman huomion voisin vielä jakaa. En pidä seikkailussa tiettyjen olentojen sijoittelusta satunnaisesti koska tuo satunnaisuus ei tuo mielestäni seikkailuun mitään, edes uudelleenpelattavuuden kannalta koska kun tämä on kerran rutistettu läpi se on sitten siinä. Oudoksun erästä seikkailussa mahdollisesti vastaantulevassa kohtaamisessa olevaa omituista hämyteologista filosofointia syntymättömyydestä ja kohdun rauhasta, en ole moisia pohdiskelevaa sorttia joten se menee lujaa ohi, mutta kuuluu se silti sinne. Pidän erittäin paljon seikkailun alussa olevasta pelinjohtajan ohjeistuksesta miten vetää seikkailua niin että kauhutunnelma olisi huipussaan, kuvatun kaltaisella naama peruslukemilla vedetyllä linjalla uskoisinkin homman toimivan.

Hankkimisen arvoinen seikkailu sanoisin.